Työmiehen päiväkirja Asiaa siitä mistä ei pitäisi puhua ääneen

Seitsemän kuolemansyntiä työelämässä - viha

Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo

 

Viha - tuo tasapainoisempien ihmisten tilapäinen ylellisyys - ei varsinaisesti vaivaa suomalaisia työpaikkoja. Suomalaisen vihan ja riitelyn ilmaa puhdistava vaikutus on näivettynyt mykkäkouluksi ja ulkopuolelle sulkemiseksi. Jos viha joskus työntekijöiden kesken tai työnantajaa kohtaan leimahtaakin niin se tapahtuu turvallisesti Facebookissa.

 

Suomalaisten luonteelle on aina ollut tyypillistä hiljainen jupina selkeiden mielenilmausten sijaan. Perinteinen herraviha ei juurikaan herroja heilauta mikäli sen ilmenemismuoto on vain vihaajan oman verenpaineen nousu tai kiukuttelu kahvihuoneessa työtovereille.

 

Suomessa on vihalla vääryyttä vastaan taidettu nousta viimeksi vuonna 1918. Ei se hyvin päättynyt silloinkaan vaikka molemmat värit saivat vihansa vallassa varmasti toteuttaa itseään ihan riittävästi. Voittajalle toki suotiin mahdollisuus vihan vastenmielisimpään muotoon, kostoon, liiankin pitkään.

 

Suomalaisen työpaikan viha esiintyy ehkä pelkästään suvaitsemattomuutena. Laita kokeeksi työpaikkasi ilmoitustaululle YTK:n mainos niin tiedät mistä puhun; hyvin pian se on revitty pois sieltä.

"Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta."

- Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 19. artikla -

Ilmoitustaulu ei kaiketi ole tiedotusväline - ainakaan suomalaisessa tehdasyhteisössä.

 

Minä en ole oikeastaan koskaan kuulunut mihinkään muuhun kuin pariin urheiluseuraan ja pariin avioliittoon. Ammattiliittoon kuuluin jonkin aikaa, mutta sitten erosin siitä(kin). Minusta se ei ollut yhtään sen kummallisempaa kuin vaikkapa ero kirkosta.

 

Ammattiliittoeroni jälkeen samat ihmiset, jotka puhuivat solidaarisuudesta, ihmisoikeuksista ja vapaudesta, olivat sitä mieltä, että minut pitää istua pihalle ratkaisuni takia. Melko kaksinaamaista. En sitten tiedä kuinka tosissaan he olivat, mutta istumatta se jäi. Suomalainen viha ei aktivoidu teoiksi mikäli se tarkoittaa tilipussin pienenemistä. Kapitalisti ei maksa palkkaa työläistoverin pihalleistumisesta.

 

Noista 90-luvun istumissessioista on viha liittoon kuulumattomia kohtaan latistunut jonkinlaiseksi lapselliseksi syyllistämiseksi. Ay-aktiivit peräänkuuluttavat yhtenäistä työläisten rintamaa jonka ainoa ilmenemismuoto kaiketi olisi se, että kaikki kuuluisivat liittoon ja olisivat samaa mieltä kuin he. Se ei oikein vastaa käsityksiäni mielipiteen- ja sananvapaudesta.

 

En minä toki ole parempi kuin toiset. Minäkin vihaan. Vihaan sitä, että työläisten kohtelu muuttuu päivä päivältä epäasiallisemmaksi. Vihaan sitä, että työelämään hivutetaan jatkuvasti huononnuksia ilman, että kukaan vastustaa niitä kovinkaan pontevasti. Vihaan sitä, että ahneuksissamme annamme kohdella itseämme miten tahansa.

 

Vihaan myös sitä näivettynyttä ay-toimintaa josta lähes tyystin on kadonnut kaikenlainen rohkeus, röyhkeys, pelisilmä ja riskinotto. Vastapuolella sellainen sen sijaan on lisääntynyt.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat